Ydinkysymys: Mitä sieltä kotimaisen melodisen black metalin kärjestä löytyykään?

Pitkän uran tehnyt kotimainen Alghazanth onnistui murtautumaan todelliseen kuningassarjaan vasta kolmen vuoden takaisella Wreath Of Thevetat –levyllään. Kiekolla natsasi osapuilleen kaikki, joten seuraajan teko ei ole ollut varmasti helppoa. Vinum Intus täyttää kuitenkin suuriksi kasvaneet odotukset, vaikka ei edeltäjäänsä varsinaisesti pieksäkään.

Keskimitaltaan yli viisiminuuttiset kappaleet jatkavat hyväksi havaitulla linjalla. Tylyhköä ja perinteitä kunnioittavaa black metalia sinfonisempiin ja melodisempiin osuuksiin naittava musta messuaminen pelaa sekä tunnelman että väkivallan saralla. Tempo vaihtelee nopean blastauksen ja keskitempoisemman maalailun välillä. Raastavasti tulkitsevat vokaalit on miksattu melko pintaan ja Wreathiin verrattuna kokonaisuus onkin jonkin verran karumpi. Suurin syy löytynee soundeista, jotka ovat pykälän edeltäjäänsä diskanttisemmat ja raaemmat.

Alghazanth on siinä mielessä mielenkiintoinen bändi, että se osaa yhdistellä aika äärimmäisiä aineksia niin, että kokonaisuus ei vaikuta pätkääkään hajanaiselta. Koskettimien ja sinfonisempien mausteiden käyttö jättää tavallaan myös kaksijakoisen vaikutelman, sillä äkkiä ajateltuna niitä kuulisi mieluusti enemmänkin. Esimerkiksi With A Thorn In Our Heartsin puolivälissä kuultava majesteettinen ja jousisoittimilla maustettu väliosa kuulostaa aivan jumalattoman komealta. Only The Reflection Bleeds istuttaa keskitempoiseen räyhäämiseensä yksinkertaisen hypnoottisen pianokuvion, hieman akustisia soittimia ja saatanallista taivaanrantaa maalailevat kosketinkuviot. Myös For Thirteen Moons vetää sävykirjollaan naamaa virneeseen.

Näitä kohtia mahtuisi mukaan äkkiseltään ajateltuna enemmänkin, sillä parin ensimmäisen pyörityksen aikana Vinum Intus ei tee kummoistakaan vaikutusta. Omaksuttavaa on melko paljon, mutta kunhan biisien kanssa pääsee paremmin tutuksi, niin johan alkaa veri vuotamaan. Runkona toimiva ärhäkkä black metal ja melodisemmat jutut muodostavatkin oivan kontrastin, jossa kumpaakaan puolta ei sovi korostaa liiaksi. Tasapaino kastikkeen ja pihvin välillä asettuu lopulta nätisti kohdilleen ja levyn päättävän The Way Of The Scalesin loppukliimaksin jälkeen olo on aika sanaton.

Alghazanthin kunniaksi on sanottava, että bändin musiikki kuulostaa äärimmäisyydestään huolimatta aika hemmetin tyylikkäältä. Musiikista löytää mustanpuhuvaa kauneutta ja synkeän koskettavaa tunnelmaa ilman, että touhu lipsuisi missään vaiheessa liian koristeelliseksi. Vinum Intus on uskottava, julma, kaunis ja synkeä kuin melankoliassa piehtaroiva perkele.

Kari Koskinen